”Ensimmäinen iso keikka” – Turkin FRF-komennuksesta 20 vuotta

Suomesta lähetettiin 23 pelastusalan ammattilaista Izmitiin etsimään eloonjääneitä romahtaneista kerrostaloista. Komennusta muistellaan Tampereella 23.8. järjestettävässä tilaisuudessa.

Aamuyöllä 17. elokuuta 1999 katkesi miljoonien turkkilaisten uni. Maan länsiosaan iski tuhoisa maanjäristys, voimakkuudeltaan 7,4 Richterin asteikolla ja kestoltaan 45 sekuntia. Pienempiä jälkijäristyksiä mitattiin yli sata.

Tuhon keskus oli Izmitin teollisuuskaupunki Luoteis-Turkissa, noin 150 kilometriä Istanbulista itään.

Onnettomuus tuli yllättäen, vaikka seutu onkin järistysten riskialuetta.

Henkensä menetti 15 000 ihmistä. Loukkaantuneita oli noin 30 0000 ja ilman kotia jäi yli 300 000. Vaurioituneiden rakennusten määräksi arvioitiin yli 54 000.

Suomessa sisäministeriö teki päätöksen 23 pelastusalan ammattilaisen komennuskunnan (Finn Rescue Force, FRF) lähettämisestä. Matkaan lähti palomiehiä Helsingin, Espoon, Vantaan, Tampereen ja Turun pelastuslaitoksilta.

Komennuskunnan johtajana toimi Simo Weckstén, jonka tukena esikunnassa olivat Markku Holopainen, Raimo Rasijeff, Mikael Sandström ja Ari Vakkilainen.

Ensimmäisen pelastusryhmän muodostivat ryhmänjohtaja Jorma Heinonen, Aimo Henriksson, Arto Huuhkio, Marko Kouko, Rauno Laukkanen ja Kari Nurminen, toisen ryhmän Sam Back, ryhmänjohtaja Marko Danielsson, Ari Laatikainen, Marko Laurila, Anssi Lehtonen ja Seppo Sallankivi ja kolmannen ryhmän Ari-Pekka Aaltonen, Ari Dalen, Harri Kailajärvi, Mika Peltola, ryhmänjohtaja Jari Suokonautio ja Matti Välikoski.

”Tulkaa niin nopeasti kuin pääsette”

Välittömästi maanjäristyksen jälkeen YK ryhtyi järjestämään kansainvälistä pelastusapua. Suomi ei ollut aluksi lähettämässä miehiä, muistaa Helsingin pelastuskomentaja Simo Weckstén, joka silloin oli palomestarin virassa.

Wecksténillä oli jo kokemusta kansainvälisistä tehtävistä ja tuttuja YK:n humanitaarisen avun koordinaatiossa. Kun uutiskuvat aamulla paljastivat Turkin tuhot, soitti Weckstén sisäministeriön pelastusosaston päivystykseen. Aivan ensimmäiset uutiset kertoivat yli kymmenen loukkaantuneen, mutta pian puhuttiin jo useista sadoista.

– Olin johtanut YK:n maanjäristysoperaatioita Afganistanissa ja Taiwanissa, joten minulla oli hyvä kuva siitä, että meillä on mahdollisuus pelastaa ihmisiä raunioista, kun vaan päästään riittävän nopeasti paikalle. Pelastusosastolta todettiin, että palataan myöhemmin asiaan. Kun mitään ei kuulunut, soitin uudestaan, jolloin päivystäjä totesi, ettei Izmitiin tarvita suomalaisten apua.

– Siinä sitten hieman suoraankin taisin sanoa, että kuulkaas, minulla on hieman toisenlaista tietoa. Olin jo soittanut YK:n kollegalleni, joka oli paikan päällä Turkissa. Kun kysyin häneltä, tarvitaanko apua, vastaus kuului ”ehdottomasti, tulkaa niin nopeasti kuin pääsette”.


Suomalaisten ryhmä kokoontuneena erään etsintäkohteen luona. Talon ensimmäinen kerros on kadonnut.

YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimiston OCHAn virallinen kutsu Suomelle tuli hieman ennen puoltapäivää 17. elokuuta. Kutsu koski YK:n koordinaatio-operaatioon osallistumista.

Nyt jo uutistoimitukset alkoivat soittaa Wecksténille kysyen, miksi Suomi ei ole lähettänyt apua. Seuraavana päivänä YK lähetti uuden tiedustelun pelastustoimiin osallistumisesta.

– Soitin vielä kerran, nyt lomailevalle pelastusylijohtaja Pentti Partaselle. Hän sanoi, että lähdetään ja pian sisäministeriö teki päätöksen komennuskunnasta.

Weckstén arvioi, että hälyttämiseen kulunut aika aiheutti sen, että suomalaiset pelastajat olivat perillä noin vuorokauden viiveellä.

Etsintää äänien perässä

Lähtöjärjestelyt tehtiin illan ja yön 18.–19. elokuuta aikana. Komennuskunnan kokoaminen tehtiin viidessä pelastuslaitoksessa pikavauhtia ministeriön päätöksen jälkeen.

– Kesken työvuoron liikuntatunnin tuli jumppasaliin kuulutus, jossa minut kutsuttiin heti palomestarin toimistoon. Olin aikaisemmin ilmoittanut, että olen käytettävissä, jos avustustehtäviä tulee. Kysymys kuului, ”vieläkö olet halukas lähtemään”, johon empimättä vastasin ”kyllä”, kertoo ensihoitaja, palomies Matti Välikoski Tampereelta.

Välikoski oli virkaiältään nuorin komennukselle lähtenyt, takana oli muutama vuosi palokuntaelämää.

– Lähdin välittömästi poikamieskämpälleni pakkaamaan henkilökohtaiset kamat. Siitä alkoikin sitten melkoinen matkustaminen. Määränpää oli vielä siinä vaiheessa epäselvä, samoin keikan kesto.


Olosuhteet olivat lohduttomat. Pelastajat kaivoivat tunneleita romahtaneiden talojen jäännöksiin, toivoen löytävänsä eloonjääneitä.

Torstaiaamuna 19. elokuuta henkilöstö koottiin keskuspelastusasemalle Helsinkiin ja edelleen Helsinki–Vantaan lentokentälle. Palomiehet lensivät reittilentona Istanbuliin, josta matka jatkui lautalla itään Izmitiin. Perille suomalaiset saapuivat puolenyön jälkeen perjantaina 20. elokuuta.

Pimeässä pystyi jo näkemään maanjäristyksen aiheuttaman tuhon: kokonaan luhistuneita tai sortumaisillaan olevia taloja, ihmisiä kadulla hätämajoituksessa, raunioita käsin raivaavia vapaaehtoisia.

Elokuu oli lämmin – kolmekymmentä astetta – ja kuoleman haistoi ilmassa.

– Kun meitä kuljettanut bussi alkoi lähestyä aluetta, vastaan tuli kuorma-auto, joka kuljetti ruumiita, helsinkiläinen asemamestari Kari Nurminen muistaa.

Suomalaiset tekivät rauniopelastamista kolmessa vuorossa niin, että kun yksi tiimi teki työtä, toinen oli huollossa ja kolmas yritti levätä. Lepo oli tärkeää, sillä on suuri turvallisuusriski liikkua sortumavaaraisessa rakennuksessa väsyneenä.

Pelastajille osoitettiin rakennuksia, joissa oli epäilys henkiin jääneistä. Kuuntelulaitteita apuna käyttäen miehet yrittivät löytää ääniä, jotka kertoisivat elävistä.

– Ensimmäinen tehtävä oli nelikerroksisessa talossa, jonka ensimmäinen kerros oli kadonnut. Raunioista oli kuulunut itkua ja tytön ääntä.

Vielä oli toivoa eloonjääneistä

Pelastajat taistelivat aikaa vastaan. Maanjäristys oli sattunut yöllä kolmen aikaan, jolloin ihmiset olivat kotonaan nukkumassa. Järistysten pelosta osalla alueesta oli ollut kielto rakentaa korkeita rakennuksia, mutta rakentajat olivat rikkoneet sääntöjä. Niistäkin kerrostaloista, jotka varta vasten oli rakennettu järistyksen kestäviksi, oli saattanut hävitä kerros tai kaksi.

Paikalliset elivät toivossa: eloonjääneitä vielä löydetään.

– Päivisin kaduilla oli hälinää ja meteliä. Kuuntelua varten pyysimme täydellistä hiljaisuutta. Puheensorina lakkasi kertaheitolla ja sadat ihmiset menivät äänettömiksi. Kaikki jähmettyivät paikalleen, Nurminen kertoo.



Palomies Jari Suokonautio ikuisti valokuvia ja videoita pelastusryhmien työstä, kuten lattian avausta paineilmavasaralla ja uhrien etsintää. Koskettava hetki koettiin, kun raunioihin hautautunut mies vedettiin maan pinnalle.


Suomalaiset eivät pelastaneet raunioista eläviä, mutta osallistuivat etsintä- ja raivaustehtävissä yhteen operaatioon, jossa murskaantuneiden betonielementtien hautaamaksi joutunut asukas kaivettiin maan pinnalle.

Kolmen ja puolen vuorokauden intensiivisen työskentelyn jälkeen FRF-joukkue irtautui tehtävästä maanantaiaamuna 23. elokuuta. Yhdessä YK:n operaatiojohdon kanssa komennuksen esikunta katsoi, että se apu, jota suomalaiset pystyivät tarjoamaan, oli tullut kokonaan annetuksi. Suomeen paluun ja palautetilaisuuden jälkeen palomiehet vapautettiin omiin pelastuslaitoksiinsa torstaina 26. elokuuta.

Ensimmäinen iso keikka

Turkin komennus 1999 ei ollut ensimmäinen Finn Rescue Force -keikka, mutta se oli suomalaiselle pelastustoimelle ensimmäinen ulkomaan tehtävä, johon lähdettiin isolla joukolla.

– Virallisesti FRF perustettiin 1993, mutta jo 1992 meitä oli pienempi komennuskunta saman nimen alaisuudessa mukana Latvian metsäpalo-operaatiossa, Weckstén tarkentaa.

Izmitiin lähteneet palomiehet pitivät tehtävässä saatua oppia arvokkaana.

– Se oli matka tuntemattomaan. Kukaan meistä ei oikein tiennyt, mitä odottaa, kun kellään ei ollut kokemusta vastaavista keikoista. Suomessa on vakaat luonnonolosuhteet, joten meidän on vaikea käsittää, millaista kärsimystä maanjäristys voi aiheuttaa, Nurminen sanoo.

– Kotiin palattuamme meillä oli mukana todella paljon käytännön tietoa maanjäristysalueella työskentelystä sekä leirin perustamisesta ja ylläpidosta. Saimme oppia myös muilta kansainvälisiltä ryhmiltä.

Myös Välikoskeen kansainvälinen komennus teki vaikutuksen.

– Turkin pelastustehtävä on ehkä oman työurani ”se iso keikka”. Matkalta saamani kokemus ja hyvät ystävyyssuhteet ovat kulkeneet mukanani jo kahdenkymmenen vuoden ajan, Välikoski sanoo.

Monet vakavat ja vaaralliset hetket lujittivat ryhmän yhteishenkeä. Miehet tekivät raunioalueilla työtä useita vuorokausia epävakaissa olosuhteissa.

– Vähäisistäkin asioista tuli tärkeitä. Yhtenä tehtävänä oli seurata vesipullon pintaa. Voi tuntua mitättömältä, mutta niin seurattiin mahdollisia tulevia jälkijäristyksiä. Pieni asia olikin iso osa tehtävän turvallista suorittamista.

Suomalaisten ryhdikkyyttä kiitettiin

Sekä Turkin valtio että YK:n humanitaarisen avun koordinaatiokeskus arvostivat suomalaisten osallistumista pelastusoperaatioon. Kiitoksen sanat lämmittivät palomiesten mieltä.

– Ihmiset olivat todella kiitollisia saamastaan avusta. Paluumatkalla Istanbulissa asukkaat tunnistivat meidät vaatteistamme ja tulivat kädestä pitäen tervehtimään. Hotellihenkilökunta saattoi meidät ulos asti, kun bussimme lentokentälle lähti. Kotimaan päässä meitä oli lentokentällä odottamassa ryhmä Suomessa asuvia turkkilaisia, kertoo Nurminen.


Suomalaiset leiriä huoltamassa. Elokuu oli Turkissa helteinen.

Vielä lähtösanoina Izmitissä komennuskuntaa ohjannut paikallinen viranomainen totesi aistineensa, että suomalaiset keskittyivät työhön niin kuin heidän omat omaisensa olisivat raunioissa tuhon uhreina.

Valitettavasti osa ulkomaisesta avusta toimi epäammattimaisesti, havaitsi Weckstén:

– Tiimien kesken tuli kilpailua siitä, kuka pääsee mihinkin pelastamaan. Niinhän se ei voi mennä, vaan työn pitää olla koordinoitua. YK:n operaation johto teki parhaansa, mutta tiimit eivät olleet kaikilta osin tehtäviensä tasalla.

Kotiin arvokasta kokemusta

Turkin kokemusten myötä Finn Rescue Forcen hälytysvalmius kehittyi. Bamin maanjäristykseen Iraniin 2003 lennettiin jo tilauskoneella, jolloin mukaan saatiin enemmän varusteita.

– Turkista saatu kenttäkokemus oli tärkeää. Operaation seurauksena myös ministeriössä alettiin pikkuisen enemmän luottaa siihen, että pelastuslaitosten asiantuntijoita kannattaa ainakin kuunnella, Weckstén napauttaa.


Kolmannessa pelastusryhmässä työskentelivät (vasemmalta ylhäältä) Jari Suokonautio ja Matti Välikoski Tampereelta, Ari Dalen Turusta, Harri Kailajärvi Tampereelta, Mika Peltola Helsingistä ja Ari-Pekka Aaltonen Turusta.

Tehtävän onnistumista ei voi mitata ainoastaan pelastettujen määrästä, Weckstén sanoo.

– Tämän tyyppisissä katastrofeissa noin 90 prosenttia uhreista pelastetaan siviilien toimesta, viisi prosenttia paikallisten viranomaisten toimesta ja viisi prosenttia alueen ulkopuolelta tulleiden viranomaisten – oman maan tai ulkomaisten auttajien – toimesta. Täytyy myös ymmärtää, että ne vaikeimmin pelastettavat uhrit pelastetaan asiantuntijoiden voimin.

Bamissa olosuhteet poikkesivat Izmitissä. Esimerkiksi rakennukset olivat savitiiltä, jolloin sortumiin ei jää mahdollisuuksia eloon jäämiselle, kuten betonilaattarakennuksissa. Iranissa suomalaisten työ painottui tiedusteluun: palomiehet selvittivät asukkaiden tilannetta maaseudun kylissä, raportoivat YK:lle ja näin nopeuttivat humanitaarisen avun saamista hätää kärsiville.

Komennusta muistetaan Tampereella

Turkin tehtävään osallistuneet palomiehet järjestävät Tampereella 23. elokuuta tilaisuuden, jossa muistojen merkeissä palataan vielä kahdenkymmenen vuoden takaiselle komennukselle.

– Illanviettoon ovat tulossa lähes kaikki tehtävään aikoinaan osallistuneet, jotka on tavoitettu, Välikoski kertoo.