Koulutuksen uudistuksessa piilee mahdollisuuden siemen

Sana työhyvinvointi pyörii lähes jokaisen johtajan tai esimiehen suussa. Alasta riippumatta mietitään, kuinka työssä jaksettaisiin paremmin, oltaisi terveempiä henkisesti ja fyysisesti sekä saataisiin ihmiset pysymään työelämässä yhä pidempään. Näkökulmia on useita.

Pelastustoimessa ei oikein tiedetä, miten työhyvinvointiin suhtauduttaisiin. Käsitämme työhyvinvoinnin meille kaukaiseksi, koska aina ennenkin on pärjätty kahvipöytäkeskusteluilla tai viimeistään saunominen työvuorossa on puhdistanut meidät ajatuksia myöten. Molemmat ovat yhä loistavasti toimivia ensipahan purkukeinoja, mutta pystyisimmekö ottamaan jotain muita työkaluja avuksi omaan henkiseen työkalupakkiimme?


Hyvinvointi lähtee itsestämme. Voisimmeko katsoa peilistä omaa henkistä hyvinvointiamme ennen kuin syytämme pahasta olosta työnantajaa tai esimiestä? Kun oma pesä on kunnossa, voimme samalla pohtia, mitkä asiat ovat työnantajan muutettavissa ja mihin voisimme vaikuttaa itse, ennen kuin heristämme syyttävää sormea. Henkiseen kuormitukseen on apua saatavilla ja sitä vähentämään on luotu muun muassa esimies–työntekijä-keskustelut, vertaistuellinen defusing-järjestelmä, työsuojelu ja työterveyshuollon palvelut.

Työhyvinvointiin ja psykologian opettamiseen on varattu pelastustoimen molempien opinahjojen opetussuunnitelmaan tilaa. Opetus jakautuu psykologian ja johtamisen opintoihin, mutta käytännössä työhyvinvoinnin painotus ja henkisen hyvinvointiin liittyvien kokonaisuuksien läpikäynti jää liian vähälle. Henkisen hyvinvoinnin tärkeyttä pelastajan työuran alussa ei koeta näin ollen riittävän tärkeäksi.

Alallamme ei mielestäni ole tarpeeksi opetusta henkiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista, jotta saisimme koko toimialan kulttuuria avoimemmaksi ja ymmärtäisimme henkisesti kuormittavien tapahtumien vaikuttavan myös (työ)elämäämme. Tilanne ensihoitajien kohdalla on vielä huonompi. Ensihoidon koulutusohjelmiin ei ole psykologisia testejä ja koulussa käsitellään hyvin niukasti psykologiaa ja ammatillistä henkistä huoltoa.


Toisaalta voisi kysyä, minkä verran alalle tuleva pelastaja tai ensihoitaja on kiinnostunut työhyvinvoinnista? Tulisiko vain esimies- ja päällystökoulutukseen lisätä psykologiaa ja kriisiosaamista, jossa käytäisiin syvemmin läpi kriisikäyttäytymistä, purkuistontojen merkitystä, työssä jaksamista, työnohjausta jne.

Mielestäni puhuminen työssä jaksamisesta monesta näkökulmasta tuo mielekkyyttä omaan työhön, vähentää kyynistymistä, antaa mahdollisuuden ajatella asioita toiselta kantilta sekä oppia uutta. Kun henkisesti voi hyvin, jaksaa kohdata paremmin avuntarvitsijan. Tarvitsemme lisää etenkin psyykkistä kriisiosaamista niin opintoihin kuin työelämän eri vaiheisiin. Työura on pidentynyt ja meidän pitää ruveta ajattelemaan sitäkin vaihtoehtoa, että työelämän aikana meidän tulee uudelleen kouluttautua johonkin toiseen työhön, jotta jaksamme eläkeikään asti.

Pelastusalan työ kuormittaa meitä fyysisesti, mutta niin ikään henkisesti. Työhyvinvointiin panos-tamalla voidaan huomioida työn kuormituksen lisääntyminen ja viedä esille tulevia asioita eteenpäin sekä seurata, että niille todella tehdään jotain.

Työhyvinvoinnista tulisi pitää vuorokoulutuksia samalla lailla, kuten vaikka höökin uuden tarvikkeen käyttöönotosta. Voisimme pureskella henkistä hyvinvointia pähkinä kerrallaan ja liu’uttaa mieliimme palan työhyvinvointia ja kriisiosaamista silloin tällöin. Nykyhetkeen sopivana aiheena esimerkiksi terrori-iskujen psykologinen vaikutus niin auttajalle kuin autettavalle.


Sisäministeriö on ottanut työhyvinvoinnin agendalleen, joten tulevaisuus näyttää valoisammalta.
Ministeriö voisi tukea laajemmin pelastusalaa henkisen hyvinvoinnin kanssa. Työryhmiä työhyvinvoinnista on jo, ja niiden hedelmiä saamme piakkoin maistaa. Koulutusjärjestelmääkin ollaan uudistamassa.

Ehdotan, että kehittämistyössä huomioitaisiin ainakin seuraavia asioita: purkuistunnot koordinoi-taisiin paremmin, nyt niissä on paljon vaihtelua pelastuslaitoksittain; työhyvinvointiin liittyviä asioita käytäisiin enemmän läpi yhdessä työterveyshuollon kanssa myös työntekijätasolla; työnohjausta tuotaisiin laaja-alaisemmin pelastusalalle, helpottamaan etenkin esimiestyötä; pelastajien opetussuunnitelmaan lisättäisiin huomiota henkiseen hyvinvointiin ja henkisiin voimavaroihin, niin psykologian kuin henkilöstöjohtamisen tasolla.


Kustannustehokkuus yhdistää kaikkea. Säästöjä ei tule repiä työntekijän selkänahasta eikä ajaa esimiehiä puun ja kuoren väliin. Esimiehen jaksamisesta on myös pidettävä huolta.

Työhyvinvointia voisi edistää pelastuslaitoksessa tehtävään nimetty vakituinen työntekijä, joka tuntee työhyvinvoinnin mahdollisuudet ja luo kulttuuria, jossa asioista puhutaan enemmän. Tehtävään koulutettu työntekijä voisi auttaa esimiehiä työnohjaamisella, auttaa kehityskeskusteluista saatujen tulosten jalkauttamisessa ja kohtaamaan kenties vuorossa olevaa eripuraa.

Työhyvinvointiin keskittynyt työntekijä voisi kuunnella yksittäisen työntekijän huolia tai suunnitella yhdessä työuraa. Hän olisi linkki työterveyteen erilaisissa työssä jaksamiseen liittyvissä asioissa. Tälläisen työntekijän palkkaamista ei tulisi nähdä menoeränä. Edellä mainittujen asioiden parissa työskentely voisi tuoda jopa säästöjä, sairauspoissaolojen pienentyessä ja esimiesten kuorman vähentyessä. Lisäksi hyvinvoiva työntekijä on hyvää mainosta oman talon ulkopuolella. Henkisesti kohdattu työntekijä on myös jaksavampi vanhempi, parempi puoliso ja iloisempi ystävä.

Saku Sutelainen


Kirjoittaja on Helsingin pelastuslaitoksella työskentelevä palomies-ensihoitaja AMK, työnohjaaja, defusing-ohjaaja ja -kouluttaja sekä kriisityöntekijä.

Kirjoitus on alun perin julkaistu ”Työhyvinvointi tähtäimessä” -palstalla Pelastusalan ammattilaisen numerossa 3/17.