Puhalletaan yhteen hiileen

Pelastusala on murroksessa. Työn sisällön monipuolistamiseen on painetta ja myös erilaisia tapoja ratkaista työvuorojen järjestäminen on kokeiltu. Tehtävämäärät ovat jatkuvassa kasvussa. Koulutusta mukautetaan tulevaisuuden haasteisiin. Maakuntauudistus tulee muokkaamaan pelastuslaitosten rakenteita ja käytäntöjä. Esimiestyö on entistä vaativampaa.

Yksittäisellä pelastajalla on omat ongelmansa: ruuhkavuodet painavat, työ ei ehkä anna enää haastetta, eläkeikä on karannut kymmenen vuoden päähän tai saattaa yhtäkkiä ollakin ovella. Huolia ja murheita liittyy moneen ikäkauteen. Miten säilyttää työn imu tämän kaiken keskellä?

Kun tehtävämäärien lisääntyminen, ns. turhat keikat, ongelmien kaivelu, kyynistyminen, viestinnän toimimattomuus sekä suorittavan portaan ja johdon joskus tulehtuneetkin välit nakertavat työhyvinvointia, suurimpia valon kajastuksia voivat tarjota palokunnan positiiviset asiat: yhteisöllisyys, yhteishenki,  huumori, avoimuus, vertaistuki, liikunta ja työajan mielekäs järjestäminen.


Palokunnan yhteisöllisyys on vertaansa vailla. Kahvipöytään on helppo tulla niin ensihoitajan, opiskelijan, vierailijan kuin ensihoitolääkärin. Moni opiskelija sekä erikoistumassa oleva lääkäri kehuu vuolaasti työilmapiiriämme.

Tämä on meidän ehdoton voimavara, jota tulee vaalia. Yhteinen ruokailuhetki, liikuntatunnit ja luonnollisesti tehtävät ja hälytykset yhdistävät meitä, jopa ne ”ei niin hyvin menneet” tehtävät. Me opimme toisiltamme ja toisistamme.

Helsingissä ajamme paljon keikkaa ambulanssilla. Moni kokee sen välttämättömäksi pahaksi, mutta ajattelen että se niin ikään on meitä yhdistävä tekijä.

Ensihoito on se, missä tapahtuu eniten. Siellä koetaan henkisesti raskaita hetkiä, jotka syventävät yhteishenkeä. Olen kokenut huomattavan monta upeaa ja syvällistä kokemusta ja keskustelua yön hiljaisina hetkinä ambulanssin ohjaamossa.

Yhteishengellä ja huumorilla selvitään lähes mistä tahansa. Ne auttavat jaksamaan läpi vaikeiden tehtävien ja pitkien työpäivien, joskin huumorilla on myös paikkansa. Joskus itse kukin viljelee vitsejä hieman rajattomasti tai kuvittelee, että huumorin avulla selvitään mistä tahansa, kunnes kotiovi sulkeutuu ja huomaa, että kenties keikka olisi voitu purkaa muutenkin kuin aiheesta vitsailemalla.


Fyysinen toimintakyky on luonnollisesti suuressa roolissa pelastusalalla. Mitä sitten kun kuntotestit alkavat olla liian haastavia? Saadaan kenties harjoitussuunnitelma ja pientä motivointia liikunnan hyödyllisyydestä. Mutta mitä jos ei jaksa, ei vaan pysty?

Ratkaisu voikin löytyä yllättäen henkisen suorituskyvyn nostamisen kautta. Työnohjauksesta tai jonkin asteisesta mentaalivalmentajasta tai kuraattorimaisesta tuesta voi olla apua myös fyysisen kunnon ylläpitämiseen. Psyykkisistä ongelmista ja paineista keskustelemalla voidaan purkaa henkistä pahoinvointia, motivoitua työhön ja harjoitteluun paremmin, löytää ja vahvistaa omia vahvuuksia ja poistaa turhautumista. Myös siitä häpeän tunteesta ja pettymyksestä, mikä helposti seuraa fyysisen suorituskyvyn laskemisesta, voidaan keskustella.

Pelastusala kaipaisi hieman pehmeitä arvoja karskiuden rinnalle, sillä meissä jokaisessa asuu pieni haavoittuva laumaeläin ja mielensäpahoittaja, joka joka hyötyisi psyykkisestä tuesta ja positiivisesta palautteesta.

Osa työssäjaksamisen ongelmistamme johtuu henkisen kuormituksen hetkellisestä yliannostuksesta ja/tai kasautumisesta. Henkisen kuormituksen vuoksi työyhteisön jäsen kyynistyy ja osaltaan levittää pahoinvointia koko työyhteisöön ja lähipiirin.


Kun sanoo ”työaika” missä tahansa pöydässä pelastusalalla, saadaan aikaan maittava keskustelu. Meillä on maakunta- ja paikkakuntakohtaisia eroja työpäivien toiminnallisesta sisällöstä, ja joissakin pelastuslaitoksissa työaikajärjestelyissä on lähdetty kokeilemaan uusia muotoja. Keskustelu aiheesta tulee tarpeeseen.

Uusia työtehtäviä miettiessä olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että välittömällä lähtövalmiudella olemme valmiita asettamaan oman ja perheemme hyvinvoinnin jonkun hädässä olevan ihmisen, eläimen tai jopa materiaalin edelle. Tätä varuillaan oloa ja kykyä nopeaan reagointiin ei ole syytä vaarantaa ihan kevyin perusteluin.

Työaikajärjestelyt ovat yksi suurimmista työ-hyvinvoinnin tekijöistä. Käsittääkseni suurin osa operatiivisesta henkilöstöstä kannattaa 24 tunnin työvuoroja. Tässä onkin työaikakeskustelun ydin. Voidaanko 12, 8, 16 tunnin tai muita työaikoja soveltaa niille henkilöille ja paikkakunnille, joille tällaiset rytmit sopivat? Räätälöidyillä työaikajärjestelyillä voidaan tukea yksilön työssäjaksamista ja työhyvinvointia hänen eri elämänvaiheissaan.

Itse ajattelen, että työn kuormitus ja palautuminen toimivat 24 tunnin työvuoroilla paremmin kuin lyhyemmillä työvuoroilla (etenkin jos vuorosta 12 tuntia on hektistä ensihoitoa). Samassa 24 tunnin vuorossa ennätetään puida suoritettuja tehtäviä sekä ennakoida tulevia keikkoja.


Esimiehellä on luonnollisesti iso rooli vuoron pyörittämisessä, mutta myös vahvat persoonat muokkaavat vuoroa. Tasapuolisuus ja suoraselkäisyys ovat esimiehen tärkeimpiä työkaluja, joilla pidetään työhyvinvointia yllä.

Voitaisiinko esimiehelle tarjota lisäkoulutusta ja esimerkiksi yhdeksi työkaluksi vuoroihin ns. nenänpää-purkua, jossa jokaisen hälytyksen jälkeen kokoonnuttaisiin esimerkiksi höökin taakse nopeaan keskusteluun. Tällä saataisiin lisää keskustelua siitä, mikä meni hyvin, mihin tarvitaan harjoitusta tai koulutusta sekä samalla tehtäisiin huomioita mahdollisista kalustopuutteista. Nenänpää-purussa nähtäisiin myös niin ikään merkit defusing-istunnon tarpeellisuudesta.


Oma haasteensa on saada ikääntyvä palomies jaksamaan eläkeikään. Kyselin aiheesta muutamalta kollegalta. Vastauksissa jaksamista koettiin lisäävän mm. oma asenne, toimiva parisuhde, onnistuneet työtehtävät ja terveenä pysyminen.

Kun jatkoin kysymystä: miten työnantaja voisi tukea jaksamista, tuli hiljaisuutta ja olan kohauttelua. Tämän jälkeen annettiin oleellinen huomio: vuorossa säilyminen koetaan tärkeäksi.

Ikääntyvät palomiehet tuovat mahtavaa aitoa työkokemusta vuoroihin ja värittävät tunnelmaa olemuksillaan. Tarvitsemme tukitoimia, jotta emme menetä tätä arvokasta kokemusta ja osaamista.

Jokainen vuoro on kuin yhteisöllinen perhe. Pidetään huoli yhteisöstämme ja puhalletaan yhteen hiileen.

Saku Sutelainen


Kirjoittaja on Helsingin pelastuslaitoksella työskentelevä palomies-ensihoitaja AMK, työnohjaaja, defusing-ohjaaja ja -kouluttaja sekä kriisityöntekijä.

Kirjoitus on alun perin julkaistu ”Työhyvinvointi tähtäimessä” -palstalla Pelastusalan ammattilaisen numerossa 5/2017.